Vihan jälkeen – Kuinka päätyä vihaamaan?

Vihan jälkeen on Elina Izarran käsikirjoittama sekä ohjaama teatterinäytelmä, joka on yhdessä Porin Rakastajat-teatterin sekä Turun kaupunginteatterin tuottama. Kyseinen näytelmä on vain kolmen ihmisen roolittama, sillä Amira Khalifa, Manoel Pinto sekä Outi Vuoriranta näyttävät lahjakkuutensa lavalla monissa eri rooleissa. Esitys sai ensi-iltansa 14.9. ja siitä asti näytelmää on voinut käydä katsomassa kuukausien mittaan.

Vihan jälkeen -näytelmää pääsimme katsomaan usean Porin lukion opiskelijaryhmän kanssa, ja se sai toimia myös abiturienttien suomen kielen kirjoitustaidon kurssin aineistokirjoitelman pohjana. Tämä näytelmä on hyvin tunteita herättävä ja se pyrkii käsittelemään aiheita liittyen vihaan, sen muotoihin, siitä irti pääsemiseen sekä myötätuntoon. Näytelmä käsittelee hyvin ajankohtaisia asioita ja ottaa kantaa yhteiskunnan ongelmiin, muun muassa syrjäytymiseen ja rasismiin.

Monelle saattoikin tulla yllätyksenä näytelmän rehellisyys, sillä siinä kuvattiin hyvin todenmukaisesti ja koskettavasti vaikeitakin aiheita. Näytelmä tuo esiin kolmen erilaisen henkilön tarinan siitä, kuinka he päätyivät vihaamaan. Uusnatsismi on vahvasti kolmikon yhdistävä tekijä ja he kertovat totuudenmukaisesti teoistaan. Oli hyvin surullista nähdä, kuinka helposti vihaan ajautuu ja kuinka vaikea siitä on lopulta päästää irti.

Näyttelijöistä erityisesti Manoel Pinto onnistui lahjakkaasti kuvaamaan eri henkilöitä esimerkiksi äänensävyn ja puhetyylin kautta. Pinto oli rooleihinsa hyvin omistautunut ja joissain kohtia näytelmää katsoneilla saattoi tulla jopa vaivaantunut olo, kun näyttelijä esitti roolihahmojaan realistisen väkivaltaisina ja aggressiivina. Toisinaan Pinto sai katsojat suorastaan säälimään roolihahmoja, kun kameratyö näytti läheltä tunteiden vallassa olevaa henkilöä.

Amira Khalifa ja Outi Vuoriranta myös toivat esiin kauniin sisarsuhteen hahmojen välillä, joka pitkin näytelmää tuntui vahvistuvan. Aito välittäminen tuli esiin ja Khalifa ja Vuoriranta eivät jättäneet kyselemisen varaa taidoillaan kuvata perhedynamiikkaa. Näyttelijöiden kuvaamat siskokset herättivät myös ymmärryksen tunteita siitä, kuinka joskus on hyvin vaikea tukeutua läheisimpiinkin ihmisiin vaikeiden asioiden keskellä.

Näytelmä selkeästi pyrki herättelemään ajatuksia nyky-yhteiskunnasta ja se vaati hieman ymmärrystä siitä jo etukäteen. Näytelmä ei ole siis suunnattu lapsille vaan lähinnä juuri nuorille aikuisille ja vähän vanhemmille. Näytelmä ei ollut silti vaikeasti ymmärrettävä, ja vaikka kontekstia kaikilla ei olisi, niin uskon sen olevan ymmärrettävissä. Lavastus ja puvustus auttoivat pysymään tarinassa kiinni, vaikka hahmot vaihtuivat.

Mielenkiintoisinta näytelmässä mielestäni oli lopussa näkyvät hahmojen henkilöhaastattelut, joissa otettiin kantaa suomalaisten nuorten pahoinvointiin. Näytelmä antoi hyvin ymmärtävän olon, kun rehellisesti kerrottiin, että Suomi ei ole niin täydellinen hyvinvointivaltio kuin annetaan ymmärtää. Käsikirjoittaja oli selvästi tehnyt hyvän taustatutkimuksen nuorten elämään pystyäkseen tuomaan jopa pelottavan samaistuttavia asioita esiin.

Tämä näytelmä oli kaiken kaikkia hyvin rakennettu ja tuotettu kokonaisuus ja se ei jättänyt varsinaisia aukkoja missään kohtaan. Vihassa kiinni olevat henkilöhahmotkin saivat onnellisen lopun, ja tämä korosti sitä, että muutos on aina mahdollista. Vihaan ei tarvitse jäädä jumiin vaan pienetkin asiat voivat olla vastaus onneen. Olen kiitollinen, että sain nähdä tämän kokonaisuuden, sillä se paransi ymmärrystäni siitä, kuinka ennakkoluuloinen olin tiettyjä henkilöitä kohtaan ymmärtämättä heidän taustaansa. Mieleeni on jäänyt useiksi viikoiksi tämä näytelmä, mikä kertoo sen onnistuneen sanomassaan.

Teksti: Edina Wilmi
Kuvat: Satu Kemppainen