Pori Sinfonietta – Runoilijan laulu 18.3. kello 19 – verkkokäsiohjelma

18 maaliskuun, 2021

Porin kaupunginorkesterin Runoilijan laulu -konsertti esitetään maksuttomana verkossa orkesterin YouTube-kanavalla torstaina kello 19 alkaen.

Verkkokonsertti striimataan Pori Sinfoniettan YouTube-kanavalla. Katsottavissa vain suorana.
Striimauksen tekniikasta vastaavat Porin kaupungin videotuki ja Äänirasia.

KONSERTTIOHJELMA

Alexander Glazunov: Chant du Ménestrel op. 71

Joseph Haydn, sov. M. Gendron: Sellokonsertto nro 2 D-duuri op. 101
I Allegro moderato
II Adagio
III Rondo (Allegro)

Dmitri Šostakovitš, sov. R. Barshai: Kamarisinfonia op. 73a
I Allegretto
II Moderato con moto
III Allegro non troppo
IV Adagio
V Moderato

TEOSESITTELYT

Alexander Glazunov (1865–1936): Chant du Ménestrel op. 71 (1900)

Venäläinen Glazunov oli säveltäjä, kapellimestari ja opettaja, joka vaikutti urallaan Pietarin konservatoriossa: hän toimi konservatorion rehtorina vuosina 1905–1928. Konservatoriossa on hänen mukaansa nimetty konserttisali.

Lapsinero Glazunov opiskeli musiikkia mm. Nikolai Rimsky-Korsakovin johdolla. Urallaan Glazunov kirjoitti yhdeksän sinfoniaa, joista viimeinen jäi keskeneräiseksi, konserttoja, balettimusiikkia ja kamarimusiikkia. Glazunov koki elämässään ja musiikissaan paljon ristiriitaa, ja kun oleminen vallankumouksen jälkeisessä maassa tuntui vaikealta, lähti hän Pariisiin vuonna 1928, jossa eli viimeiset vuotensa säveltämättä juuri mitään.

Vaikka Glazunovin sinfonioilla on omat ihailijansa, on hänen musiikkinsa jäänyt marginaaliin. Oikeastaan vain Glazunovin viulukonsertosta vuodelta 1904 on tullut osa orkestereiden vakiintunutta repertuaaria.

Glazunovin lyhyt sävellys vuodelta 1900, Chant du Ménestrel, puolestaan on noussut suureen suosioon sellistien keskuudessa, eikä ihme: tämä lämmin ja lyyrinen teos tuo virkistävän tuulahduksen yksinkertaisimmista ajoista. Lyhyen johdannon jälkeen sello ensin laulaa nostalgisen pääteeman ja alkaa sen jälkeen värittää sitä. Orkesterin ja sellon vuoropuhelu koskettaa. Teos avautuu kauniisti saavuttaessaan vaatimattoman huippunsa ennen kuin taas tyyntyy loppuun.

Konsertin nimi Runoilija laulu on johdettu tästä teoksesta. Sana ménestrel kääntyy suomeksi muotoon minstreli eli runoniekka tai kiertelevä laulaja.

Henrika Bäcklund

Joseph Haydn (1732–1809), sov. M. Gendron: Sellokonsertto nro 2 D-duuri op. 101 (1783)

Työskentelyllä Esterhazyjen ruhtinassuvun palveluksessa oli Haydnille kahtalainen merkitys. Toisaalta kysymyksessä oli onnenpotku vailla vertaa: työtehtäviä sateli ja säveltäjä saattoi olla varma teostensa esille saamisesta hovin oopperateatterissa ja kapellissa, vieläpä kapellimestarin valvoen esitysten tasoa. Kaiken lisäksi ruhtinassuvun avarakatseinen suhtautuminen tarjosi Haydnille mahdollisuuden kirjoittaa musiikkia ulkopuolisille tilaajillekin.

Toisaalta työmäärä kävi paitsi Haydnille myös koko hoviorkesterille paikoin kohtuuttomaksi. Muusikot oli sidottu maaseudulla sijainneeseen Esterhazaan kuukausien ajaksi ilman mahdollisuuksia tavata perheitään. Haydnille tilanne merkitsi siis yhtäältä hankaluuksia pitää yllä yhteyksiä muun maailman musiikillisiin virtauksiin muutoin kuin satunnaisesti.

Erittäin runsaan, 1770-luvun lopulle sijoittuneen kamarimusiikkituotannon jälkeen Haydn tarttui 1780-luvulla genreen, johon ei ollut tuntenut vetoa lähes 20 vuoteen: konserttoon. Ensiksi syntyi D-duuri sellokonsertto, jonka allekirjoitettu käsikirjoitusvedos on päivätty vuonna 1783 ja sitten pianokonsertto samassa sävellajissa. Viimeiseksi mainittu nousi Haydnin suosituimmaksi konsertoksi hänen elinaikanaan.

Pianokonsertto mukaan lukien 1780-luvun instrumentaaliteokset syntyivät pääasiassa ulkopuolisista tilauksista. Esterhazyille Haydn kirjoitti pääasiassa oopperoita. Hovikapellille sävelletty sellokonsertto oli poikkeus. Päinvastoin kuin Haydnin aikaansaannokset yleensä, sellokonsertto ei aikanaan levinnyt kovin laajalle. Toisin kuin valtaosaa maineikkaan mestarin teoksista sellokonserttoa ei julkaistu pian säveltämisen jälkeen. Tämä selittyy osin sellokonserttojen rajoitetusta kysynnästä verrattuna piano- ja viulukonserttoihin puhumattakaan sinfonioista ja kvartetoista.

Teosta pidettiin Esterhazyn orkesterin sellistin Anton Kraftin käsialana aina vuoteen 1951 saakka, jolloin Haydnin allekirjoittama käsikirjoitus tuli päivänvaloon. Tämä sellokonsertto on yksi suosituimpia lajityyppinsä edustajia.

Matti Lehtonen

Dmitri Šostakovitš (1906–1975), sov. R. Barshai: Kamarisinfonia op. 73a (1946)(2003)

Dmitri Shostakovitsh joutui tasapainoilemaan Neuvostoliiton virallisen säveltaiteilijan roolinsa, maanmiestensä kärsimyksen, ystäviensä ja kollegojensa hylkäämisen, henkilökohtaisen humanitarisminsa ja taiteilijuutensa välillä lähes koko pitkän uransa 1930-luvulta kuolemaansa asti. Stalinin hallinnon ikeessä moni säveltäjä menetti paitsi toimeentulonsa, joskus myös henkensä; Shostakovitshin musiikki julistettiin virallisesti neuvostoideologian vastaiseksi ensimmäisen kerran vuonna 1936. Artikkelissa, jota pidettiin Stalinin itsensä tuottamana, ooppera Lady Macbeth tuomittiin ”raakalaismaiseksi, alkukantaiseksi ja vulgaariksi”. Pitääkseen itsensä kuivilla vesillä, Shostakovitsh nimesi Viidennen sinfoniansa ”Taitelijan luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin”. Stalinin Neuvostoliitossa taiteen tuli heijastella neuvostokansan todellista henkeä. Toivotun sosialistisen realismin sijaan Shostakovitshia pidettiin elitistinä ja formalistina, jonka monitulkintainen ja usein vaikeasti lähestyttävä musiikki oli vähintäänkin epäilyttävää.

Toinen maailmansota toi taiteellisessa mielessä pienen hengähdyksen, kun virallisella koneistolla oli muutakin tekemistä kuin taiteilijoiden painostaminen. Sota myös yhdisti kansaa; Shostakovitshin taisteleva Seitsemäs sinfonia syntyi Leningradin piirityksen aikana ja oli Stalinin hallinnolle suuri propaganda-ase. Kun sotaonni kääntyi saksalaisia vastaan, Shostakovitshilta odotettiin voitonsinfonioita: vuoden 1943 vakavahenkinen, jopa väkivaltainen Kahdeksas sinfonia ja voiton vuoden 1945 ironinen Yhdeksäs sinfonia kuitenkin pettivät viralliset odotukset. Niistä syntynyt Shostakovitsh-vastainen kiihkoilu pakotti säveltäjän pitämään taukoa sinfonioiden kirjoittamisessa, ja hän kääntyikin kamarimusiikin pariin.

Kamarimusiikki antoi Shostakovitshille mahdollisuuden olla vakava ja itselleen rehellinen säveltäjä suojassa ulkoisilta paineilta. Erityisesti jousikvartetot, joita syntyi 15 vuosien 1938 ja 1974 välillä, ovat ilmaisultaan keskittyneitä teoksia, kenties säveltäjänsä parasta musiikkia. Vuonna 1946 valmistunut Kolmas jousikvartetto F-duuri, opus 73 syntyi Yhdeksännen sinfonian jouduttua sensuroiduksi. Sen kantaesitti säveltäjän kanssa läheisesti työskennellyt Beethoven-kvartetti; vuonna 1945 perustetun Borodin-kvartetin kertoman mukaan Shostakovitsh antoi, formalistisyytöksiä ehkäistäkseen kvarteton osille ohjelmalliset otsikot Moskovassa joulukuussa 1946 tapahtuneeseen kantaesitykseen: 1. Allegretto ”Tyyni tietämättömyys tulevasta kumouksesta”; 2. Moderato con moto ”Levottomuuden ja aavistuksen kumina”; 3. Allegro non troppo ”Sodan voimat valloillaan”; 4. Adagio ”Kunnianosoitus kuolleille”; 5. Moderato ”Ikuinen kysymys: Miksi? Ja mitä varten?”.

Teos kuullaan konsertissa venäläisen kapellimestarin ja viulistin, Borodin-kvartetin perustajajäsenen Rudolf Barshain (1924–2010) sovituksena jousiorkesterille ja puhaltimille. Barshai luo orkestroinnillaan, erityisesti Shostakovitshin sinfonioita muistuttavilla puupuhallinväreillä jousikvartetosta Kamarisinfonian tavoittaen mitä oivaltavimmin alkuperäisteoksen sävyt ja itsetutkiskelevan hengen.

Ville Komppa

MARKO YLÖNEN

Sellisti Marko Ylönen on uransa aikana toiminut lukuisissa rooleissa solistina, soolosellistinä orkestereissa, kvartetin jäsenenä, kamarimuusikkona useissa duoissa ja trioissa, taiteellisena johtajana useilla festivaaleilla sekä opettajana. Hän on myös menestynyt useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa, sekä levyttänyt suuren määrän keskeistä ja uudempaa sellokirjallisuutta. Ei ole siten yllättävää, että hänen ohjelmistonsa on hyvin laaja. Keskeisten C.P.E. Bachin, Boccherinin, Vivaldin, Haydnin, Beethovenin, Chopinin, Sibeliuksen, Rahmaninovin, Shostakovitshin ja Prokofjevin teosten lisäksi siihen kuuluu laaja joukko teoksia suomalaisilta säveltäjiltä kuten Pehr-Henrik Nordgren, Einojuhani Rautavaara, Joonas Kokkonen, Jouni Kaipainen ja Olli Mustonen.

Ylönen on konsertoinut laajalti Eurooppassa, USA:ssa, Kiinassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Hän on levyttänyt muun muassa Ondine, Finlandia, BIS ja Alba -levymerkeille.

Vuonna 1990 Marko Ylönen saavutti ensin toisen palkinnon Turun Pohjoismaisissa sellokilpailuissa Turussa sekä myöhemmin palkintosijan Moskovan kansainvälisen Tsaikovski-kilpailun finaalissa. Keväällä 1996 hän voitti 1. palkinnon Concert Artists Guild -kilpailussa New Yorkissa.

Marko Ylönen soittaa säännöllisesti useimpien suomalaisten orkesterien solistina. Hän on esiintynyt myös Camerata Salzburgin, English Chamber Orchestran, The Prague Chamber Orchestran, Adelaiden, Melbournen ja Stavangerin sinfoniaorkestereiden sekä The Netherlands Chamber Orchestran solistina. Kapellimestariyhteistyökumppaneista mainittakoon Jukka-Pekka Saraste, Juha Kangas, John Storgårds, Hannu Lintu, Susanna Mälkki, Ben Wallfish, Klaus Mäkelä, Sakari Oramo, Mosche Atzmon, Alexander Vedernikov ja Olli Mustonen.

Resitaaleja Ylönen on soittanut muun muassa Weill Recital Hall at Carnegie Hallissa New Yorkissa ja Concertgebouw Kleine Zaalissa Amsterdamissa. Kamarimusiikkia hän on soittanut ja soittaa monissa kokoonpanoissa maailman eturivin muusikkojen kanssa muun muassa festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Vuosina 2003, 2008 ja 2010-12 Ylönen oli kutsuttuna Korsholman musiikkijuhlien taiteelliseksi johtajaksi ja vuosina 2014-2017 samaan tehtävään LuostoClassic festivaalille.

Marko Ylönen on toiminut Sibelius-Akatemian kamarimusiikin professorina vuodesta 2009. Ylösen opettajina ovat olleet Csaba Szilvay, Erkki Rautio, Heikki Rautasalo ja Heinrich Schiff. Hänen sellonsa on Bartolomeo Cristofori 1720-luvulta.