Anniksen historia

Annankatu 6:n teollinen historia alkoi vuonna 1873 kun oluenpanija Elias Wessman rakennutti Aapo Sairasen suunnitteleman kivisen kellarirakennuksen ja sen maanpäällisen ullakko-osan Porin toiseen kaupunginosaan tontille 69. Wessmanin panimo siirtyi L.G. Östlingin omistukseen myöhemmin 1870-luvulla, mutta ajautui konkurssiin jo vuonna 1895. Oluenteko kuitenkin jatkui aiemmin Bayerilaisen Oluttehtaan panimomestarin Ernst Asplundin ostettua rakennuksen. Hän aloitti Annankadulla myös virvoitusjuomien ja kivennäisveden, kuten Wischyn, Soodan ja Tiwoli-Samppanjan valmistuksen.

1900-luvulle tultaessa omistussuhteet muuttuivat, mutta oluen ja virvoitusjuomien valmistus jatkui. Alkuperäinen rakennus sai korkeutta vuonna 1915 kun Bäckmanin olutpanimo rakennutti tiilestä kellarirakennuksen päälle varasto-, pesu- ja pastörointitilat. Rakennus alkoi saada nykyisiä muotojaan suunnittelija J. Saarenheimon kynästä kun osa sen Annankadun puoleisista suurista kaari-ikkunoista valmistui.

Vuonna 1935 tultaessa Honkasen kirjasitomo lopetti juomien valmistuksen Annankadulla ja aloitti samoissa tiloissa kirjapainotoiminnan. Yritys laajensi tuotantoaan, ja aiempaan panimorakennukseen rakennettiin vuonna 1938 toinen kerros sekä ullakko. Rakennus kasvoi myös pituutta ja leveyttä, saavuttaen nykyiset mittansa. Ensimmäisessä kerroksessa olivat kirjapaino, viivaamo, vihkovalmistamo, pakkaamo, pukuhuone ja tarveainevarasto. Toinen kerros oli yksi suuri ja valoisa työtila. Ullakko jätettiin avonaiseksi tilaksi, mahdollista laajentumista silmälläpitäen. Annankatu 6:n ulkomuoto on pysynyt lähes muuttumattomana Arvo J. Suomen vuoden 1938 piirtämästä näkemyksestä.

Työt jatkuivat kaksikymmentä vuotta, kunnes Honkasen kirjasitomo teki konkurssin vuonna 1958. Porin kaupunki osti tontin rakennuksineen helmikuussa 1963 Honkasen perikunnalta ja rakennuksen teollinen historia jatkui tekstiilituotannolla. Annankadulla toiminut paitatehdas otti vuonna 1969 käyttöönsä myös kolmannen kerroksen, laajentaen talon toiminnan täyteen kapasiteettiin. Tekstiilikaudelta on jäljellä vielä seiniin maalatut firman nimet.

1980-luvulle tultaessa teollinen tuotanto oli loppunut Annankatu 6:ssa. Samana vuonna uusia tiloja etsivät Porin teatterinuoret löysivät rakennuksen ja valtasivat sen kulttuurikäyttöön. Tästä alkoi rakennuksen historiassa uusi luku, joka kulki osana laajempaa kehitystä jälkiteollisen yhteiskunnan murroksesta kohti vaikeasti hahmotettavaa tietoyhteiskuntaa.

Annankatu 6:n valtaaminen oli osana laajempaa valtauskulttuuria. Nuoret aloittivat Porin kaupungin omistamassa kiinteistössä teatterin tekemisen ja talkoovoimalla toimineen remontoinnin. Rakennukseen päästiin sisälle etuovesta kun teatterinuorissa mukana ollut tyttö sai suostuteltua poikaystävänsä ottamaan avaimet isältään, joka oli ollut Annankatu 6:ssa lopettaneen tekstiiliyrityksen johtaja.

Saavuttaessa vuoteen 1982 Porin kaupunki palkitsi nuorten sinnikkyyden, ja siirsi Porin elävänmusiikin yhdistykselle myöntämänsä remonttirahat kaikkien toiveiden mukaisesti Annankatu 6:n korjaamiseen, jonne myös elävänmusiikin yhdistys muutti. Entiseen teollisuusrakennukseen rakennettiin harjoittelu- ja esiintymistiloja nuorisoteatteriryhmille ja yhtyeille. Toiminta alkoi vakiintua ja Annankadun kulttuuritalo tuotti ensi-iltoja sekä konsertteja nuorison kasvavaan nälkään. Jo alkuvaiheissa syntynyt musiikki ja teatteri saivat kiitosta ja julkista suosiota mm. Dingon nousun myötä.

Annis jatkoi ja lisäsi toimintaansa, joka pyöri lähes täysin vapaaehtoistyön voimin. Alusta asti tärkeää oli lasten ja nuorten omaehtoinen tekeminen, ja taiteen kokeellisuus. Korkeasta käyttöasteesta huolimatta toiminta oli ajoittain vaakalaudalla, johtuen poliittisen ja rahallisen tuen puutteesta. Vuonna 1989 samassa korttelissa toiminut Porin puhelin halusi laajentaa toimintaansa rakentamalla Anniksen tilalle uudisrakennuksen. Nuorten kulttuuritoiminnalle olisi etsitty uusi rakennus, mutta he olivat jo kiintyneet taloonsa, ja yhtiön aikeita lähdettiin vastustamaan menestyksellä.

Vuosien mittaan käyttö kuormittui mm. hyvin suositulla Minun elokuvani–festivaalilla, uusilla teatteriryhmillä, lasten kuvataidekerholla, lasten joulupajoilla, monikulttuurisuuskasvatuksella, teatteri-ilmaisun koulutuksella, taidenäyttelyillä, konserteilla, musiikkiryhmillä ja poikkitaiteellisilla projekteilla. Työttömyys oli Porissa 90-luvun puolivälissä korkeimmillaan 26 %, ja nuorisotyöttömyys ainoastaan lisäsi talon merkitystä nuorille.

Koettelemukset jatkuivat murtojen ja tulipalon myötä. Vanhat sähköjohdot aiheuttivat palon, joka ei onneksi päässyt leviämään laajalle. Rakennus vaati kuitenkin peruskorjausta, johon kaupunki ja opetusministeriö myönsivät rahaa vuonna 1996. Neljä vuotta myöhemmin taloon palkattiin ensimmäinen vakituinen työntekijä, ja se vastaanotti Nuori porilainen- ja opetusministeriön Lastenpäivä-palkinnot.

Korjaustöitä on jatkettu koko ajan, ja keskustelu työntekijöiden palkkaamisesta ja vakinaistamisesta tuotti viimein hedelmää vuonna 2009.

2000-luvulla taistelu Annankatu 6:n olemassaolosta on siirtynyt yhä enemmän keskusteluun sen roolista kaupungin nuorisokulttuurin keskuksena, jossa järjestetään mielenkiintoisia tapahtumia yhä kansainvälisemmässä hengessä. Se on Porin kulttuuriasiainkeskuksen alaisuudessa toimiva julkinen keskus, joka yhä levittäytyvässä kulutusyhteiskunnassa antaa ihmisille mahdollisuuden osallistua luovaan kulttuurintuottamiseen ilman taloudellista pääomaa. Siellä järjestettävä toiminta on jo kolmenkymmenen vuoden ajan opettanut lapsille ja nuorille yhdessä tekemisen ja tasa-arvon tärkeyden. Toiminnallaan se on osoittanut merkityksensä ja levittänyt siellä kasvaneiden nuorten mukana porilaista kulttuuriosaamista ympäri maailmaa.